HENKILÖ KRISHNAMURTI, ei ole ollenkaan tärkeä. Tärkeätä on, että tutkimme, havaitsemme ja ajattelemme selkeästi niin, että emme yritä vain ymmärtää puhujaa vaan että yhdessä ymmärrämme, mitä ihmiskunnalle on tapahtunut, mitä maailmassa tapahtuu ja oman suhteemme siihen.
Meille kerrotaan yhä enemmän mitä pitäisi ajatella ja tehdä oman elämämme ja ympäröivän maailman suhteen. Krishnamurti ottaa päinvastaisen kannan todeten, että oleellista on selvittää asiat itsekseen. Hän torjuu kaikenlaisen auktoriteetin: gurujen, uskontojen, psykologien, filosofien ja poliitikkojen – ja myös Krishnamurtin itsensä – koska ei ole opettajaa ja opetusta. Hän esittää, että me olemme kuin kaksi ystävää, jotka istumme puistossa tai kävelemme pitkin hiljaista kujaa puhuen elämän syvistä ongelmista sävyisästi, suoraan ja luontevasti.
Äärimmäisen suora ja yksinkertainen tapa lähestyä elämää heijastuu Krishnamurtin käyttämässä kielessä. Vaikka hän puhuu syvimmistä ja vakavista asioista, hän käyttää arkisia sanoja, raikkaasti ilman korukieltä tai erityistä retoriikkaa tutkien meitä kaikkia koskettavia universaaleja teemoja kuten pelkoa, yksinäisyyttä, kasvatusta ja vuorovaikutusta. Hänen näkökulmansa saattaa tuntua ehdottomalta, mutta hän välittää aidosti ihmisistä ja ryydittää viestiään viisaalla huumorilla.
Ei ole opettajaa eikä opetusta.
Voi näyttää siltä, että Krishnamurtin opetukset ovat älyllisiä ja pitää ponnistella ymmärtääkseen niitä. Näin meitä on opetettu oppimaan; keräämään tietoa ja kokemusta. Keskustellessaan erilaisten ihmisten kanssa Krishnamurti torjui ajatukseen ja muistiin perustuvat älylliset reaktiot. Hän haki aitoja vastauksia, jotka syventävät tutkimista ja jossa ihmiset kohtaavat ’samalla tasolla, samalla intensiteetillä ja samaan aikaan’. Vain silloin hänen mukaansa on mahdollista oivaltaa ja todella ymmärtää. Krishnamurtin kanssa emme tietenkään voi enää olla dialogissa, joten haasteemme on syventyä asioihin lukemalla tai katsomalla Krishnamurtia, tai kuunnella hänen jälkeensä jättämää elämäntyötä, tapaansa käyttää sanoja ja antaa niiden olla peili omassa elämässämme.
Hän toimii peilinä, josta voit nähdä. Tuo peili ei ole auktoriteetti, se on pelkkä peili. Peilillä ei ole valtaa meihin. Kun näet selkeästi ja ymmärrät mitä peilissä tapahtuu, voit heittää peilin menemään, rikkoa sen.
Krishnamurtin opetukset ovat ainutlaatuisia laajuudeltaan, syvyydeltään ja tulokulmaltaan. Hän näki kuinka valmiita olemme luomaan ideoita ja käsitteitä, ja kieltäytyi määrittelemästä tai selittämästä niitä elämän peruskäsitteitä, joita hän niin perinpohjaisesti tutki – vapautta, myötätuntoa, rakkautta, uskontoa, luovuutta, vain muutamia nimetäksemme. Positiivisten kuvausten sijaan hän lähestyi niitä negatiivisesti:
Mitä uskonto todella on? Sen oivaltaakseen on kysyttävä, mitä se ei ole. Silloin se on. Sama koskee rakkautta. Rakkaus ei ole vihaa, mustasukkaisuutta, kunnianhimoa eikä väkivaltaa. Kun kaiken tuon kieltää, jää jäljelle myötätunto. Samalla tavalla jos kieltää kaiken mitä uskonto ei ole, selviää mikä on todellista uskonnollisuutta, silloin viriää uskonnollinen mieli.
Mistä on kyse negaatiossa, joka on yksi Krishnamurtin opetuksen keskeisistä asioista? Voiko sen määritellä tekemättä siitä ideaa tai harjoitettavaa asiaa? Kyse saattaa olla niin yksinkertaisesta asiasta kuin valheellisen näkemisestä ja siitä luopumisesta.
Muodostamme nopeasti mielikuvia itsestämme ja toisista, vuorovaikutuksen merkitys määrittyy näiden mielikuvien kautta.
Tästä herää kysymys näkemisestä, katsomisesta ja havaitsemisesta. On selvää, että toimimme menneisyydestä käsin ja olemme sitä. Voisimmeko katsoa elämää tai jotain ongelmaamme tuoreesti, vapaana menneestä ja ajatuksesta? Näkeminen ilman tarkkailijaa ja sen oivaltaminen, että tarkkailija on tarkkailtava kohde, on keskeinen muutoksen mahdollistaja. Harhainen jakolinja tarkkailijan ja tarkkailtavan välissä saattaa hyvin olla meissä ja maailmassa vallitsevien jakolinjojen ja ristiriitojen aiheuttaja.
Kun todella ymmärtää, ei vain verbaalisesti eikä älyllisesti vaan todellisena totuutena, että kun tarkkailija on tarkkailtava, kaikki ristiriita päättyy ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa tapahtuu perinpohjainen kumous.
Juuri tämä kumous on Krishnamurtin mukaan heti tarpeen meissä ja maailmassa.
Minne tahansa katsookin, on monenlaisia ongelmia. Tämä pätee myös ihmissuhteisiimme ja sisäiseen elämäämme. Krishnamurti kyseenalaistaa taipumuksemme yrittää ratkaista nämä ongelmat ajatuksen ja ajan avulla. Nämä kaksi asiaa ovat Krishnamurtille synonyymeja. Ajatus on aina menneisyydestä syntynyt ja siksi rajallista. Aika on ehkä mullistavin elementti hänen opetuksissaan ja niissä hän uhmaakin nykyuskontoja, tekniikoita ja järjestelmiä, joissa aikaa pidetään muutoksen mahdollistajana: olen nyt tätä, minusta tulee jotakin muuta. Krishnamurti toteaa ’siitä mikä on’ ja ’siitä mitä tulisi olla’:
Muutos sellaisena kuin sen tunnemme, edellyttää liikettä ajassa ja tuo liike on kuin leikkaisi ilmaa miekalla – mitään ei tapahdu, syntyy vain vähän toimintaa. Kun ymmärrät koko prosessin, mitä muutokseen liittyy ja mitä siinä tapahtuu, hyläten sen, huomaat mielen olevan hiljaisuuden tilassa ja kaikki ajan liike on päättynyt. Tuota hiljaisuuden liikettä ei voi tunnistaa eikä siten kokeakaan. Sellainen tila ei edellytä muutosta: kyse on ikuisesta liikunnosta ja siksi se on ajan tuolla puolen. Silloin on toimintaa, joka on oikein, joka on totta aina ja kaikissa olosuhteissa.
Krishnamurtin tutkimisen takana on jokin nimeämätön, eikä se ole koskaan kaukana meistä.
Onko vuorovaikutuksessa mahdollista nähdä toinen ihminen ilman menneisyyttä, joka ilmenee meissä mielikuvina? Tällöin tuon toisen kohtaa tuoreesti. Muodostamme nopeasti mielikuvan itsestä ja toisista, joka tarkoittaa, että suhteemme perustuvat mielikuville. Meistä saattaa tuntua, että näin saamme turvaa, mutta Krishnamurti huomauttaa:
Ajatus rakentaa monenlaisia mielikuvia, sekä sisäisesti että ulkoisesti kaikissa suhteissamme ja näin syntyy jakautuma, joka luo väistämättä ristiriitaa ja erkaantumista.
Lopulta nämä mielikuvat, jotka ilmenevät sitoutumisena johonkin maahan, uskonkuntaan tai ryhmään, aiheuttavat konflikteja ja sotia.
Krishnamurti lopetti puheensa tai puhesarjansa nostamalla esiin teeman, johon pidämme usein etäisyyttä: kuoleman. Hän puhuu kiintymisestä toisiin ihmisiin, esineisiin ja moni näkee kuoleman kaiken kiinnittymisen loppuna. Mutta onko kuolema elämän lopussa vai osa elämää? Krishnamurti haastaa meidät päättämään joka päivä, joka hetkenä niin että elää ’tuon kuolemaksi kutsutun valtavan ilmiön kanssa’. Silloin viriää uusi alku.
Kuolema merkitsee niiden asioiden päättymistä, joihin olet kiinnittynyt – huonekalut, kasvot, ihanteet tai mitä muuta tahansa. Lopettamalla kiintymyksen tuotte kuolemaksi kutsutun kaukaisen asian välittömäksi toiminnaksi. Kuolema siis merkitsee täydellistä uudistumista, menneeseen kiinnittyneen mielen täydellistä uudistumista. Silloin mielestä tulee ällistyttävän eläväinen, se ei elä menneessä.
Krishnamurtin tutkinnan kohteena, mutta ei koskaan kaukana, on nimeämätön, mittaamaton, jokin sellainen jota ei voi tietää eikä kokea. Tämä ajaton, valinnaton tila on jotakin, jota hän vastentahtoisesti kuvailee, vaikka myöntääkin että ihmiskunta on aina etsinyt jotakin ’tuonpuoleista’. Onko tuo ’jokin’ saavutettavissa minkäänlaisin keinoin? Krishnamurtin vastaus on kielteinen.
Totuuteen ei ole polkua, vaikka filosofiat niin voivat väittää. Todellisuus on tuntematon, sitä ei voi nimetä eikä ajatella. Vain tuore, viaton, nuori mieli voi löytää sen mikä on totta ja tuo nimetön tuntematon tulee vain sellaiseen mieleen, joka on vapaa tunnetusta.
Jos olet onnekas, ehkä ikkuna aukeaa ja tuuli puhaltaa sisään. Tai sitten näin ei tapahdu, riippuu mielentilastasi. Tuon mielentilan voi ymmärtää vain omakohtaisesti, katsomalla sitä, mutta koskaan sitä ei tule yrittää muokata
Krishnamurti
