TIENVIITAN LAILLA, osoitan suuntaa. Viitta ei ole tärkeä, vaan se, joka matkustaa. Puhuja ei ole guru, hän ei ole auktoriteetti, hän ei ole opas. Jokaisen on tehtävä sisäinen matkansa yksin, ei reaktiona eroon ulkoisista asioista vaan välttämättömänä prosessina asioiden ymmärtämiseksi.
Voi tuntua ristiriitaiselta, että Krishnamurtista on kirjoitettu monia elämäkertoja, sillä hänhän sitkeästi totesi, että hän ‘ei ole mitenkään merkittävä’. Tämän takia ja koska verkossa on paljon tietoa Krishnamurtin elämästä, esitämme tässä vain yleiskatsauksen. (Krishnamurtin opetusten tiivistelmä on esitetty erikseen)
1930-luvun alusta kuolemaansa saakka 1986 Krishnamurti matkusti ympäri maailmaa pitäen puheita isoille joukoille. 1980-luvulle asti hän keskusteli yleisönsä kanssa, myöhemmin hän vastasi kirjallisiin kysymyksiin. Krishnamurtin viesti ei perustunut tietoon vaan hänen omiin näkemyksiinsä ihmismielestä ja pyhyydestä. Opetusten ydin pysyi muuttumattomana vuosikymmenet, mutta niistä välittyi tuoreus. Hän ei koskaan valmistellut tai suunnitellut puheitaan, vaan löysi aina uusia reittejä ja näkökulmia tutkittaviin teemoihin ja niiden ilmaisemiseen. Julkisten puhetilaisuuksien lisäksi Krishnamurti tapasi yksittäisiä ihmisiä ja pienryhmiä, opettajia ja opiskelijoita, tiedemiehiä ja uskonnollisia hahmoja, joita kaikkia kiinnosti käydä dialogia. Hän esiintyi myös radiossa ja televisiossa.
On sanottu, että Krishnamurtia varjeltiin ihmisten kohtaamilta arkisilta huolilta, mutta hän oli hyvin tietoinen kaikkia meitä koskevista ongelmista. Epäilemättä hän oli myös varhaiselämässään itse kokenut monenlaista: koti-ikävää ja yksinäisyyttä muutettuaan Englantiin ensimmäisen kerran, pettymystä reputtamisesta yliopiston pääsykokeissa, ihmisten kateuden aiheuttamaa mielipahaa, uskon menettämisen, pettymyksiä, hämmennystä häneen kohdistuvasta palvonnasta ja pilkasta, ikävää julkisuutta, voimakasta fyysistä tuskaa, vakavaa huolta veljensä Nityan terveydestä ja musertavaa surua Nityan kuoltua. Elämäkerran kirjoittaja Mary Lutyens kuitenkin totesi, että Krishnamurtin ei tarvinnut kokea mitään näistä toista kertaa, hän oppi kaiken kerralla. Tapahtumat, jotka voivat haavoittaa joitakin koko loppuelämäksi, eivät näyttäneet koskettavan Krishnamurtia samalla tavalla tai niistä tuli lähde hänen koko ihmiskuntaa kohtaan tuntemalleen myötätunnolle. Pian veljensä kuoleman jälkeen hän totesi:
Uusi kärsimyksestä syntynyt voima virtaa suonissani, uusi sympatia ja ymmärrys on syntynyt menneestä kärsimyksestä. Tiedän nyt suuremmalla varmuudella kuin koskaan ennen, että elämässä on todellista kauneutta, aitoa onnea, jota mikään fyysinen tapahtuma ei horjuta ja suurta rakkautta, joka on pysyvää, kuihtumatonta ja kukistumatonta.
Nityan kuolema johti myös siihen, että hän menetti uskonsa Teosofiseen Seuraan, joka oli nuorella iällä vienyt hänet Eurooppaan. Hänestä odotettiin Maailman Opettajaa, johon Seuran jäsenet uskoivat. Kuitenkin 1920-luvulla Krishnamurti pettyi siihen, että toisilta etsittiin apua ja pelastusta ja siihen, miten paljon teosofiaan liittyi monenlaisia seremonioita ja hierarkioita. Saadessaan varmuutta puhujana hän näki, miten ihmiset käyttivät häntä kainalosauvanaan. Sitä hän kammoksui koko loppuelämänsä. Vuonna 1928 hän sanoi: ’Minulla ei ole oppilaita. Henkilön palvominen ei auta ymmärtämään. Kaikki seremoniat ovat tarpeettomia henkiselle kasvulle.’ Seuraavana vuonna hän hajotti Idän Tähden Järjestön, joka oli perustettu Maailman Opettajan tulemista varten. Hajotuspuheessaan hän sanoi:
Totuus on poluton maa, eikä sitä voi lähestyä mitään polkua pitkin, minkään uskonnon tai lahkon avulla…Totuutta ei voi tuoda esiin, yksilön on paremminkin kohottava sen tasolle…Haluan vapauttaa ihmisen kaikista häkeistä, kaikista peloista, en perustavan uskontoja, uusia lahkoja, muotoilevan uusia teorioita ja uusia filosofioita…Kaksi vuotta olen ajatellut tätä hitaasti, huolellisesti ja kärsivällisesti. Nyt olen päättänyt hajottaa Järjestön. Voitte perustaa toisia organisaatioita ja odottaa jotakin toista, minä en ole kiinnostunut sellaisesta, enkä halua luoda uusia häkkejä tai koristella niitä. Ainoa tarkoitukseni on, että ihminen vapautuu täysin ja ilman ehtoja.
Tuo puhe sävytti tulevia vuosikymmeniä ja monien puheiden teemoina olivatkin auktoriteetti, sisäinen riippuvuus, totuus, nationalismi, uskonnot ja kunnianhimo. Teosofian jäätyä taakse ne, jotka jäivät Krishnamurtin joukkoihin, järjestivät hänelle laajoja kiertueita 1930-luvulla. Toisen maailmansodan aikana Krishnamurti ei pystynyt matkustamaan vaan eli Ojain rauhassa, Kaliforniassa. Sodan jälkeen hän jatkoi matkustamista sinne minne hänet kutsuttiin. Tätä hän teki vuosikymmeniä ja lopetti vasta alle kaksi kuukautta ennen kuolemaansa 1986. Vierailukohteiden määrä väheni iän myötä, mutta hän jatkoi puheiden pitoa Amerikassa, Englannissa, Sveitsissä ja Intiassa. Matkavuosien aikana hänellä ei ollut vakituista kotipaikkaa, mutta hän vietti paljon aikaa Ojaissa, Brockwood Parkissa ja Madrasissa (Chennaissa). Kun Krishnamurtilta kysyttiin, miksi hän puhui, hän vastasi:
Kun näkee jotakin totta ja kaunista, siitä haluaa kertoa ihmisille, koska välittää, koska tuntee myötätuntoa, koska rakastaa. Voiko kukaltakaan kysyä, miksi se kasvaa, miksi se tuoksuu? Samasta syystä puhuja puhuu.
Krishnamurti jätti syvällisen perinnön. Hänen puheitaan ja keskustelujaan tallennettiin, ensin pikakirjoituksella, sitten ääninauhoille ja sitten videonauhoille. Nämä tallenteet muodostavat valtavan ja ainutlaatuisen kokoelman: noin 600 videota ja yli 2500 audiota. Arkistoissa on yli 5000 tapahtumaa. Yli 80 kirjaa on julkaistu, joko omakustanteena tai kustantajan voimin ja niitä on käännetty 60 kielelle. Tämä aineisto, toiminnassa olevat koulut ja keskukset sekä Krishnamurti Foundationin toimet varmistavat, että tulevatkin sukupolvet tuntevat Krishnamurtin.
Krishnamurtin elämästä on kirjoitettu monia elämäkertoja. Tunnetuimmat ovat kolmena laitoksena ilmestynyt Mary Lutyensin The Years of Awakening, The Years of Fulfilment, ja The Open Door. Niistä tehtiin myöhemmin yhdistelmä nimellä The Life and Death of Krishnamurti. Intialainen näkökulma on Pupul Jayakarin kirjassa Krishnamurti: A Biography. Krishnamurtin elämää päivästä päivään esittelee Mary Zimbalistin In the Presence of Krishnamurti, kun taas Krishnamurti: 100 Years koostuu Krishnamurtin kanssa eläneiden ihmisten haastatteluista.
